Kohtaamisia!
Kohtaamisia!
Olen aina pitänyt ihmisistä ja keskusteluista. Erilaisuus kiinnostaa, ja olen oppinut kunnioittamaan elämää ja erilaisuutta. Toki on ihanaa löytää ihminen, jonka kanssa jaamme yhteisiä arvoja, ajatuksia, haaveita ja toiveita. On mahtavaa heittäytyä keskustelemaan henkeviä ja syvällisiä, samoin on mahtavaa nauraa ja pitää hauskaa yhdessä. On upeaa tunnistaa toisessa sielunkumppani. Hieno on sellainenkin hetki, kun huomaa lähellään istuvan ja puhuvan ihmisen, jolla on hyvinkin eriäviä mielipiteitä, ja joka haluaa ja pystyy keskustelemaan kanssani kuunnellen ja vastaten, haastaen ja vaikka hieman provosoidenkin ja kertoen myös omista ajatuksistaan. Kuinka virkistäviä ovat erilaiset näkökulmat ja mielipiteet, jotka irroittelevat omaa mieltäni raiteltaan. Ne kirkastavat ja jalostavat myös omaa ajattelua. Sama tapahtuu usein jo silloin, kun puhumme ja keskustelemme muulla kuin äidinkielellämme.
Kasvoin lapsuuteni perheessä, jossa olivat vankkana perustana kristilliset arvot ja usko sekä poliittisina vaikuttimina äidin puolelta sosiaalidemokratia, isän edustaessa taas liberaaleja. Uutisia seurattiin suurella mielenkiinnolla ja muistan, että "minun uutiseni" olivat ruotsinkieliset uutiset, joita istua napotin katsomassa, vaikken ymmärtänyt sanaakaan. Meillä kävi paljon sukulaisia, naapureita ja vieraitakin, vanhempieni ystäviä. Opin lapsuudessani vieraanvaraisuutta, ja aikuistuessani minustakin oli mukava olla järjestämässä juhlia ja seuroja, jotta saataisiin olohuone täyteen ihmisiä seurustelemaan.
Olin juuri täyttänyt 19 vuotta, kun työskennellessäni Doulos-laivalla vapaaehtoisena, vietin kuukauden Intian Kalkutassa (toisen Viskhapatnamissa ja kolmannen Tuticorinissa). Tuona aikana minulla oli etuoikeus tavata äiti Teresa. Olimme valokuvan Miian kanssa aivan muilla asioilla rakennuksessa, jossa myös äiti Teresa parhaillaan työskenteli. Odotimme pääsyä virastoon, ja samassa odotushuoneessa istui amerikkalainen piispa vaimonsa kanssa. Heillä oli sovittu tapaaminen äiti Teresan kanssa. Hetken siinä istuttuamme tuo pieni, paljasjalkainen nainen tuli odotushuoneeseen, katsoi lempeästi meitä kaikkia silmiin ja pyysi meitä siirtymään viereiseen kokoushuoneeseen istumaan. Sillä hetkellä hoidettavat virastoasiat unohtuivat! Koimme suurta etuoikeutta päästä äiti Teresan ja tämän amerikkalaisen piispan jo kauan etukäteen sovittuun tapaamiseen mukaan. Äiti Teresa näytti esimerkillään, ettei hän arvottanut ihmisiä tittelin tai aseman mukaan, vaan piti meitä todellakin tasa-arvoisina, ainutlaatuisina ja kiinnostavina. Se heijastui hänen kaikessa olemisessaan ja puheissaan myös tuossa vaatimattomassa kokoushuoneessa. Siellä keskustelimme pari tuntia maailman asioista ja muun muassa siitä, kuinka voisimme torjua köyhyyttä.
Tuo kohtaaminen on jäänyt vaikuttamaan minuun loppuelämäksi. Äiti Teresan aitous, nöyryys ja ihmisten kunnioittaminen samanarvoisina välittyivät hyvin luonnollisella tavalla ja haastoivat minua samaan. Halusin siltä istumalta ottaa hänestä mallia ja seurata tavallani hänen askeliaan.
Kohtaamisten, lukemiemme kirjojen, taiteen ja katsomiemme elokuvien välityksellä peilaamme itseämme arvoihimme, toiveisiimme ja uskomuksiimme. Muovaamme ajatteluamme ja muodostamme mielipiteitämme. Koen suurta iloa ja kiitollisuutta, että olen saanut monivaiheisen elämäni aikana, matkustellessani ja työskennellessäni, asuessani monissa eri maissa tavata mitä erilaisimpia ihmisiä. Edesmennyt filippiiniläinen ystävämme Emiliano Namuco haastoi meitä vuosia sitten tutustumaan "joka satamassa" vähintään kahteen ihmiseen, rakentamaan ystävyyttä ja yllättymään myöhemmin, millaista hedelmää nuo kohtaamiset kantavatkaan tulevaisuudessa. Se haaste piti viisautta sisällään. Moni kohtaaminen on myös puristanut sydäntä, nostattanut itkun ja voimakkaat huudot pahuuden ja epäoikeudenmukaisuuden puolesta. Kalkutan katujen ruhjotut, nimettömät, numeroidut kerjäläiset, Filippiineillä kaatopaikalla asuvat ihmiset, liimaa haistelevat, itseään huumaavat lapset, jotka asuvat siltojen alla, täyteen sullotut naisvankilat, Srilankan käärmeitten puremat, "elefanttijalkaiset" teenlehtiämme keräävät naiset, tsunamin jo vuosia jättäneet jäljet Etelä-Srilankan rannoilla, kylät, joissa ihmiset elävät raunioissa... Nämä kaikki ovat jättäneet mieleeni muistoja ja kertomuksia siitä, mitä elämä voi olla.
Suomalainen nainen, jonka elämä vielä hänen kuoltuaankin on myös puhutellut, on Minna Canth. Minna oli suomalainen kirjailija, liikenainen ja yhteiskunnallinen vaikuttaja. Juuri naisena silloisessa miesten maailmassa hän oli uraauurtava nainen. Varsinainen selviytyjä elämän yllättävissä käänteissä, ja vieläpä osittain samaa heimoverta; savolainen. Opiskellessani nuorena Kuopion musiikki- ja tanssilukiossa aloin tutustua hänen elämänkertaansa. Vanhojen tansseja tanssinkin sitten vuokratussa "Minna Canthin asussa". Onneksi monissa miehissä olen kohdannut samantapaisen "Minnan", ja elämme tänä päivänä hyvinkin tasa-arvoista elämää eikä sukupuoli ole määrittävä tekijä.
Olemme tulevana kesänä asuneet Vantaalla kuusi vuotta. Jyväskylän iso 50-luvun kotiamme, jossa mahtui asumaan kerralla kolmekin perhettä ja jossa teimme remontteja vuositolkulla ja joka oli aina jostain kohdasta keskeneräinen, kutsuin kaikella rakkaudella Huvikummuksi. Noina Jyväskylän vuosina mieheni kanssa ystävystynyt JJK:n nigerialainen kärkipelaaja Babatunde Wusu tykkäsi silloin tällöin poiketa ja heittäytyipä usein kotoisasti loikoilemaan sohvallemme. Hän kutsui minua mamaksi. Tällainen on minulle merkityksellistä ja koskettavaa. Minusta on hienoa, jos näen ja koen ihmisten välille syntyvän luottamusta niin, että ihmiset voivat kohdata toisiaan aitoina, omana itsenään, tilanteen mukaan, ilman tarvetta miellyttää tai sopia tiettyihin kehyksiin, odotuksiin, onnistuneina ja epäonnistuneina. Babatunde on erinomaisen positiivinen ihminen, joka kylvi ja varmasti edelleenkin kylvää ympärilleen iloa ja toivoa. Tällaisia symppisvaikuttajia löytyy maassamme lukuisia. Heidän vaikutuspiiriinsä sulkeutukoot monia lapsia ja nuoria! Löytäköön tällaisten ihmisten seuran ja läheisyyden myös lapset, jotka ovat syystä tai toisesta jäämässä väliin tai vähälle huomiolle. Tätä ehkäistäksemme kaikkien lasten saavutettavissa tulisi olla erilaisia harrastusmahdollisuuksia riippumatta vanhempien varallisuudesta tai voimavaroista, sosiaaliseen taustaan katsomatta.
Nyt täällä Vantaalla asumme Kartanokosken kompaktissa kolmikerroksisessa rivitalokodissa. Luonamme kävi ennen korona-aikaa lukuisia vieraita niin Suomesta ja Alankomaista kuin ympäri maailmaa. Kutsuin kotiamme mielessä Kanttilaksi (kantti kertaa kantti), kuten Minna Canth kutsui Kuopion kotiaan. Kestitsen mielelläni ystäviämme ja kuka vaan sisälle on uskaltautunut. Koronavuonna kohtaamiset ovat vähentyneet rajusti ja ne harvat tapaamiset ihmisten kanssa ovat tapahtuneet pihalla tai lenkkipolulla. Kuinka kaipaankaan ja iloitsisinkaan puheenporinasta ja käydyistä keskusteluista! Edelleen toivon ja rukoilen Minna Canthia siteeraten. "Kaikkea muuta kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää!"
Kommentit
Lähetä kommentti