"Lopeta!"

Osaatko sanoa "Lopeta!"

Koulukiusaaminen on todennäköisesti ikivanha ilmiö. Siitä minulla itsellänikin on kokemusta. Silloisesta ala-asteajastani on jo neljäkymmentä vuotta, mutta muistan vallan hyvin, kuinka minua ulkonevien etuhampaiden ja löysän, särähtävän r-vian vuoksi kutsuttiin oravaksi. Minulla oli pitkät, kauniit vaaleat, kiharat hiukset, joihin poikien kädet usein - liian usein - tarttuivat. Minulla oli myös hyviä ystäviä, mutta koulussamme oli myös “käskyttäjä”, joka sai melkoisen porukan muun muassa hakkaamaan minut luistelutunnin jälkeen luistinsuojilla koulun eteisessä, luistimia kenkiin vaihtaessamme. Vuosikausia nämä kokemukset herkistivät, nyt ne ovat olleet jo pitkään lapsuus- ja nuoruushistoriassani paikkansa saaneita ikäviä tapahtumia, jotka ovat pikkuhiljaa kääntyneet vahvuuksiksi. Silti joskus, onneksi hyvin harvoin, arvessa tuntuu vihlaisu, ja hetkeksi kipeät muistot voivat palata. Olen jo vuosia taistellut tiikerin tavoin sekä kiusattujen että kiusaajien puolesta, unohtamatta lukuisia sivustaseuraajia, jotta he tulisivat autetuiksi ajoissa. Kiusaaminen koskettaa meitä kaikkia. Sitä ei tapahdu vain lasten ja nuorten välisissä suhteissa, vaan työpaikoilla ja jopa lapsen ja aikuisen välillä, valitettavasti myös koulussa.

“Lopeta!” Osaako lapsi, nuori tai aikuinen käyttää tätä sanaa silloin, kun joku rikkoo hänen rajojaan? Väistämättä on selvää ja tutkitustikin tunnettua, että opettajalla on varsin tärkeä rooli kiusaamisen ehkäisyssä. Kirjoitan luokanopettajan näkökulmasta ja ajattelen, että meillä varhaiskasvatuksen ja alakoulun ammattilaisilla on varsin tärkeä rooli nimenomaan kiusaamisen ehkäisyssä ja kiusaamistilanteisiin puuttumisessa. Jos olemme kyenneet luomaan turvallisen ja erilaisuutta hyväksyvän ilmapiirin, missä lapset ovat alakoulun ajan voineet rauhassa kasvaa, voimme lähettää murrosiän kynnyksellä olevat teinit yläkoulun puolelle ja aineenopettajien ohjaukseen. Voimme toivoa, että alakoulun puolella hankitut tunne- ja vuorovaikutustaitoihin liittyvät työkalutkin löytyvät heidän henkisestä repustaan. Näin nuoret pärjäävät paremmin läpi murrosiän tyrskyjen. Kiusaamisen ehkäisyn yksi keskeisiä kulmakiviä on turvallisuuden ja luottamuksen tunne opettajan ja oppilaan välillä.

 

Kiusaamisen ehkäisy on opettajan arjessa siis jatkuvasti läsnäolevaa ja pitkjänteistä työtä. Opettajaa auttaa, jos hänellä on ikään kuin herkät tuntosarvet; kyky aistia luokan ilmapiiriä sekä taito kohdata lapsia aidosti. Hyvä oppilaantuntemus sekä oppilaiden tasavertainen ja oikeudenmukainen kohtelu ja luottamuksellisen ilmapiirin rakentaminen ovat myös keskeisiä taitoja. Koko kouluyhteisön - ja luonnollisesti mielellään myös kodin aikuisten - yhteistyö ja esimerkki ovat hyvin olennaisia kiusaamisen ehkäisyssä. Tutkimusten mukaan myös opettajan laaja-alainen ymmärrys kiusaamisilmiöstä sekä sosiaalisten taitojen kehityksen tuntemus ja tunne- ja vuorovaikutustaitojen opettaminen auttavat häntä tässä tärkeässä kasvatustehtävässä. Koulun aikuisten yhtenäinen kiusaamisen ehkäisyn kulttuuri ja rehtorin tätä tukevat arvot ja asenteet tukevat vankasti terveen ja hyvän koulukulttuurin pohjaa.

Esteenä kiusaamisen ehkäisyllä voivat olla opettajan asenteet sekä koulutuksen puute. Kiire on paha vihollinen tässäkin! Itse tapaan sanoa, että kiire on valinta. Tärkeää on osata priorisoida välillä hektiseksikin käyvän arjen keskellä. Silloin on hidastettava! Sekin taito on meillä aikuisilla oltava. Myös ymmärtämättömyys kiusaamisilmiötä kohtaan sekä yhtenäisten koulun toimintatapojen puute tekevät kiusaamisen ehkäisystä ja kitkemisestä vaikeaa.

Kiusaamistilanteiden synnyttyä ja niitä käsiteltäessä on äärimmäisen tärkeää kuunnella kiireettä jokaista tilanteeseen osallistunutta lasta, ensin yksitellen ja sitten yhdessä. Vain tällä tavoin aikuinen voi muodostaa mahdollisimman selkeän kuvan tapahtuneesta ja ohjata myös lasta ja lapsia ymmärtämään syy-seuraussuhteita. Olen joutunut itsekin opettelemaan näiden tilanteiden käsittelemistä ajan kanssa, koska nopeasti tilanteesta seuraavaan kiirehtiessä hyvin olennaisia asioita jää kuulematta, ja silloin lapsi ei opi tilanteesta mitään vaan päinvastoin voi kokea tulleensa väärinymmärretyksi ja epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi. Syystä! Koska hän on vielä lapsi eikä ymmärrä eikä osaa edes sanoittaa tunteitaan, voivat ne jäädä muhimaan ja vääristämään kokemuksia aiheuttaen masennusta ja ahdistusta. Tämä olisi ollut hyvin ehkäistävissä, jos joku olisi vain kuunnellut. Viime kädessä hehän ovat lapsia, jotka opettelevat kanssakäymistä ja tarvitsevat todellakin ohjausta vuorovaikutus- ja tunnetaitoja opetellessaan. Eli, meillä ei ole kiire mihinkään!